Pimeydensilmä 2

Hallå! Tämä postaus on jatkoa Pimeydensilmä-tarinalle! Olen ylpeä itsestäni, että kerrankin saan jonkun tarinan oikeasti jatkumaan. :) No, pidemmittä puheitta, pääsette nyt lukemaan! Tämä osa ei ole kauhean pitkä, mutta... no joo. Lukekaa itse loppuun.

>> Lue ensimmäinen osa tästä.

Vedän syvään henkeä ja valmistan jalkaani fyysiseen koetukseen. Tiedän jo ennen jalan heilahtamista, ettei mitään tule tapahtumaan. Ovi on ja pysyy paikallaan. Ei sitä noin vain potkita auki heikoilla lihaksilla.

Varpaassani leimahtaa ja saa koko jalan sädehtimään kipua. Ähkäisy karkaa huuliltani ja kaadun lattialle tuska korventaen jalkaani. Tuntuu siltä, kuin jalka olisi liiskattu kahden kivenmurikan väliin, eikä siltä, että se olisi ainoastaan heilahtanut ovea vasten tarkoituksellisesta yrityksestä päästä ulos vapauteen.

Raivo alkaa jo ottaa minusta vallan. Tällainen kiltti (entinen) koulupoika potkii ovia ja seiniä ja karjuu raivoissaan. Kuinka söpöä, Fanny sanoisi ivallisesti. Minua alkaa huimata jo Fannyn ajatteleminen. Miten kaipasinkaan häntä. Melkein nauran ääneen. Fanny on maailmankaikkeuden ivallisin ja omahyväisin kahdeksasluokkalainen tyttö, jonka tiedän. Hän on kouluni kuningatar ilman kruunua. Inhoan häntä enemmän kuin vanhaa Kisu-nimistä pehmonalleani, joka ostettiin minulle kuusivuotiaana Walmartista. Olin halunnut pitkään uuden pehmolelun ja sitten sain sen. Muistan, kuinka itkin ja karjuin (kuten nyt) ja vaadin, että se palautettaisiin ja vaihdettaisiin kissaan. Kisu katsos kun ei ole nallen nimi ja juuri sen nimisen minä halusin. Nallea ei harmi kyllä palautettu ja se joutui olemaan Kisu - äidin johdosta siis. Se istuu vieläkin kirjahyllylläni erittäin surkeana. Ei siis sillä, että tykkäisin siitä tai mitään. Vihaan sitä. En vain osaa ottaa askelta sitä kohti ja heittää sitä jätteiden sekaan. Edes Kisu-niminen päätään roikottava nalle ei ansaitse sellaista kohtelua.

Huohotukseni on hidastunut ja katson kattoa - mikäli sellainen on tuolla jossain mustuudessa. Varpaassani tykyttää edelleen, mutta mitään vakavaa siinä ei voi olla - korkeintaan murtuma ja vääntyminen epäluonnolliseen asentoon. Melkein nauran vitsilleni ja nousen seisomaan hyvin huterasti.

Viha tunkeutuu taas jostain ja suustani pääsee kummallisia ääniä, jollaisia ei uskoisi kuuluvan ihmisen suusta. Tosin.. mistä sitä tietää, että minä en olisi ihminen? Muistutan liikaa vompattia.

“Mröyrhxsjiff”, minä ulvon suu kuivana. En muista edes, miltä McDonaldsin juustohampurilainen maistuu - ja sehän pitää tietää tai ei ole elänyt.

Hetken ajan luulen kuulevani huutooni vastauksen. Mröyyrrhxssjiiiiff…

Kerkeän jo innostua ja melkein voin nähdä, kuinka silmistäni lankeaa innostuksen valot seinää kohti.

Mutta se on kaiku, tietysti. Lysähdän maahan huokaisten ja vajoan taas toivottomuuden tilaan.

*

Näen unta. Tiedän näkeväni unta.

Edessäni seisoo Lucinda, yllään pieni vaaleanpunainen mekko, jossa on söpöt puhvihihat. Lucindan ruskeat silmät katsovat minuun. Katson niitä hetken. Ruskeat. Juuri niin, pitäähän noin kauniilla tytöllä olla ruskeat silmät. Ei siis sillä, etteikö siniset tai vihreät olisivat kauniit. Tai harmaat, kuten minulla…

"Aubrey Kennedy", Lucinda sanoo pehmeästi ja ottaa askeleen eteenpäin. Hän on enää vain metrin päässä minusta.

Kaikki tietävät kyllä mitä seuraavaksi tapahtuisi, ellen heräisi hätkähtäen kovalla lattialla. Kaikki tietävät.

Minä siis herään taas pilkkopimeään loukkooni, varvas kipeänä ja pää pyörällä. Tai ei.

Loukko ei ole pilkkopimeä.

Valo ei lankea minuun, vaan yhteen nurkkaan. Nurkkaan.

Minulla menee hetki tajutessa, mistä valo oikein tulee. Sitten älyän. Luukku katonrajassa on auki. Tai no, se on kiinni, mutta sen toinen kulma on jotenkin jäänyt repsottamaan. Sentti valoa pääsee huoneeseen. Se on edelleen sitä kelmeää, haaleaa valoa kuin aiemminkin Lucindan avatessa luukun, mutta valoa se silti on.

Pomppaan ylös ja syöksyn valon luokse. Näyttäisi ehkä kummalliselta, jos näkisi 14-vuotiaan pojan juoksevan valonsiivun luokse ja koskettavan lattiaa sen kohdalta varovasti, ihan kuin peläten sen räjähtävän. Mutta täällä huoneessa ei ole ketään pistävän hiljaisuuden ja kammottavien nurkkien lisäksi. Voin tehdä mitä haluan, tosin vaihtoehtoja ei ole paljoa.

"Lucinda", kuiskaan ja odotan luukun avautuvan ja Lucindan pinkkien hiusten ilmestyvät kiharat hennosti pomppien luukusta.

Mitään ei tapahdu.

Luukun toinen alakulma on vääntynyt, muttei minulla ole hajuakaan miksi. Tai parempi kysymys olisi miten. Joku on tuon takana, pakko olla. Vaikka tämä hiton hämärä paikka onkin näin epätodellinen, mitään magiaa täällä ei voi olla. Luukkujen kulmat eivät noin vain väänny itsekseen taaksepäin.

Ryhdyn tuumasta toimeen ja kurotan luukun kulmaan peittäen vahingossa sieltä tulevan hennon valon. Luukku on katonrajassa, eli melkoisen korkealla. Yletän juuri ja juuri koskettamaan sitä ja tarttumaan luukun kulmaan. Luukku ei tietenkään ole mitään paperia, jonka voisi vain taittaa. Se on vahvaa, paksua metallia tai jotain. Mitä minä fysiikasta muka tiedän? Eikun kemiasta. Ihan sama, en mitään. Fyken numeroni seitsemännellä luokalla oli keskiarvoltaan 7,1. Olin erittäin tyytyväinen ja fleksailin yhdelle kaukaiselle kaverilleni kokonaiset viisi päivää saavutuksestani. Ylitin seitsemän rajan, jipii!

Väännän, väännän ja väännän huulet irvessä. Ei tulosta.

Mutta sitten koittaa ilmeisesti ruoka-aika ja luukku avautuu hieman, juuri sen verran, että raosta pystyy tunkemaan taas kivileivän. Muistan ohikiitävän hetken aiemman leipäni, jonka yritin oksentaa ulos juuri ennen kuin Lucinda ilmestyi luukkuni taakse. Muistan hakanneeni sitä lattiaan. Ja muistan syöneeni sen. Luultavasti se leipä ei ollut myrkytetty, tai jos oli, niin makaisin jo lattialla henkihieverissä.

Leipä siis tungetaan jälleen luukusta, mutten ajattele nyt syömistä. Minä ajattelen ulospääsyä. 

Tartun luukun alareunaan kaksin käsin juuri ennen kuin se pamahtaa kiinni. Olen epätoivoinen ja haluan päästä ulos, hinnalla millä hyvänsä. Mutta sormeni jäävät tietysti väliin erittäin kivuliaasti - tai mitä nyt odottaa kun painava luukku pamahtaa sormille. Kun luukun alareuna porautuu ihooni ja painaa sormeni lyttyyn kahden metallikappaleen väliin kuin hidastetussa filmissä, minä tiedän sen.

Tulevaisuuteni - mikä ihme sekin on?

***

Mun oli tarkoitus kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaa, muttei vaan lähtenyt. Ja... Ei koko ajan kannata tapahtua, vai...? Meinasin tunkea tähän kolmannen osan (jossa tapahtuu!), mutta jätin sen nyt tällaiseksi. En tiedä, odottaako kukaan seuraavaa osaa, mutta se on mitä luultavimmin tulossa. :)