Pimeydensilmä 1

Heissan ystäväiset! 🎶

Mä en yhtään ymmärrä itseäni. Joko mun teksteistä tulee niin pitkiä, että ne on parasta jakaa osiin, tai sitten ne ovat ihan liian lyhyitä. Mua häiritsee tässä se, että olisi taas uusi jatkotarina. :( Enkä mä kuitenkaan saa tätä loppuun asti!

Okei. Tää on mun blogi. Mun omat tekstit. Joten mä saan päättää itse, mitä julkaisen tänne. Ja nyt mä julkaisen tarinan, jonka PITÄISI jatkua. Niin pitäis MVA:nkin ja sen yhden toisen...

Mä en lupaa, että tämä jatkuisi. En lupaa mitään. Jää vain toivomisen varaan... :D

Kuva: Pixabay (kuva vaihtuu luultavasti, jos löydän yhtään paremman)

"Apua!"

Huuto kaikuu tyhjässä huoneessa. Se kimpoilee seinästä toiseen ja lopulta kantautuu korvakäytävääni kaikuvaksi sotkuksi kirjaimia. Jos kirjaimille olisi nyt värit, ne olisivat kaikki mustavalkoisia. Vanhaa filmiä. Mutta eipä tämä mitäämn sellaista ole. Ihan ikävää todellisuutta vain, joka pyörii ympärilläni ja jonka ansiosta olen seota.

Makaan keskellä pimeyttä. Jos äsken maailma oli täynnä kirjainsotkua, nyt se on täynnä tyhjyyttä. En tiedä, missä on huoneen keskikohta. Makaan vain ja kuuntelen sanattomuutta. Mitään ei kuulu. Tai ehkä...

Tum. Tu tum.

Se onkin vain sydämeni, joka luultavasti tahtoisi pompata rinnastani. Mutta minä en anna. Olen utelias. Odottavan aika on pitkä, mutta kyllä odottava aina palkitaan. Tai tulee itse palkinnoksi, käväisee mielessäni, ehkä minua minua valmistetaan täällä ruoaksi kolmepäiselle koiralle tai jotain.

Olen käynyt huoneen jokaisen millimetrin läpi jo aikoja sitten. Totta kai heti, kun ovi oli pamahtanut kiinni ja olin saanut siteen irti silmiltäni, olin rynnännyt vauhkona päin seinää - vahinko se törmääminen siis oli, enhän minä nähnyt mitään. Pienen kangasrievun takaa maailma oli näyttänyt täsmälleen samanlaiselta. Ei miltään. Mutta totta kai side oli lentänyt heti jonnekin nurkaan, jotka nekin olin käynyt tarkasti läpi. Siis huolimatta epäluulosta, jota tunsin nurkkia kohtaan. Traumojen muistelu pahentaa aina tilanetta, joten koitin itsepintaisesti unohtaa ne.

Ovea ei saanut auki. Oli turha potkia sitä ja huutaa sitten kivusta varpaankynnen lohjetessa. Oli turha yrittää etsiä lattianrajasta rakoa, koska ei siellä tietenkään sellaista ollut. Oli turha nojata kylmää pintaa vasten kuin odottaen sen rysähtävän auki vaivaisen viidenkymmenen kilon painoni alla. Ovi on kuin ei ovi ollenkaan. Kahva löytyy ilmeisesti vain toiselta puolelta. On pelottavaa ajatella, mitä kaikkea oikeastaan toisella puolella on. Tai ei ole.

En ole varma, miten pitkään olen lojunut täällä. Saattaa olla kulunut yhtä hyvin tunti kuin päiväkin. Tyhjyys alkaa tunkeutua aivoihini yhä syvemmälle - kaivautua pienimpiinkin onkaloihin. Järkeni on vielä osin tallella, mutta pian varmaan sekin on rohmuttu osaksi ei-mitään.

Sivelen lattiaa sormieni alla. Yritän ajatella, että se olisi lakanani. Likainen, harmaa lakana, joka lepää jossain kaukana - kotona.

Yhtäkkiä huoneeseen lankeaa siivu kalvakkaa valoa. Ponkaisen voimanrippeilläni ylös ja tuijotan pientä luukkua katonrajassa. Olen kummastunut. Ei. Järkyttynyt. Ei.

Olen perinpohjaisesti ällikällä lyöty.

Kyllä.

Luukusta tipahtaa lattialle jotain. Klonk. Sitten luukku sulkeutuu päästämättä ääntäkään. Pimeys ottaa taas huoneen valtaansa. Minä vain seison suu auki paikallani. Kysymysten virta on erittäin voimakas.

Laskeudun polvilleni ja tunnustelen lattiaa edessäni. Sormeni yhtyvät lattian kylmyyteen.

Silmien siristys tuskin auttaa. Voi kumpa silmäni toimisivat mustuudessa kuin kissalla. En erityisemmin pidä eläimistä, mutta tällaiset ääriolosuhteet kasvattavat ymmärrystäni niitä kohtaan. Olisi myös kiva osata lentää!

Sormeni koskettavat jotain. Tunnustelen rosoista ja kovaa esinettä hetken. En ole varma mikä se on, mutta se muistuttaa epäilyttävästi kiveä.

Älykkyyteni on luultavasti simpanssin tasolla.

Kopautan "kiveä" lattiaa vasten testaukseksi. Se hajoaa kahtia.

Hetkonen.

Simpanssiminä nuolaisee toista esineen puolikasta ja huomaa sitten sen maistuvat aivan ikivanhalta leivältä.

Kyllä vain, leipä se on - tai siis sen toinen puolikas.

Luulin hampaideni lohkeavan, mutta kappas vain, ensimmäinen suupala nielaistu! Mutta arvelen vain, että leipä on unohdettu lojumaan pyödälle takuuvarmasti ainakin kuukaudeksi.

Suuni on kuin Saharan aavikko nieleskellessäni leipää. Pari kertaa sitä on hakattava lattiaan tai seinään, jotta saisin kaiken sisuksiini. Koko kehoni huutaa yhtä kokislasillista. No okei, vesikin riittäisi aivan hyvin. Neste kuin neste, vaikka tietysti hiilihydraattimäärä olisi kiva olla jokseenkin korkealla.

Kadotettuani leivän viimeistä murua myöten mieleeni pomppaa ajatus, joka melkein saa minut oksentamaan.

ENTÄ JOS SISUKSISSA LEPÄÄVÄ KIVILEIPÄ OLI MYRKYTETTY?

Ajatus ei tunnu yhtään mahdottomalta, sillä onhan tämä koko paikka - mikä sitten onkaan - mystinen ja pelottava.

Paniikki ottaa kiinni sormistani ja tunkee ne suuhuni. Eivät ne ehdi kuitenkaan tarpeeksi pitkälle, kun jo luukku avautuu uudestaan. Silmäni tuntuvat pullahtavan päästä, kun sieltä työntyy käsi. Olen jo kerennyt unohtaa koko leivän, vaikka hengitän vieläkin hiukan raskaasti.

“Hei”, kuuluu kuiskaus. Sitten kuulen vaivalloista ähkimistä ja näen kelmeässä valossa valkoiset kasvot.

Otan refleksinomaisesti töksähtävän askeleen taaksepäin. Sormet yhtä suussani yritän saada aikaiseksi sanoja.

“Ei mua tartte pelätä”, naurahtaa kalpeat kasvot omistava hyypiö luukun takaa. “Mä oon sun heimoa, yks niistä raukoista jotka tänne on tuotu.”

“Mi… Kuka sä oot?” kysyn hermostuneena suu niin auki kuin mahdollista. Ennätysten kirjaan olisi hyvä lisätä: Aubrey Kennedy on maailman ensimmäinen ihminen, jonka suuhun saa mahtumaan kokonaisen koripallon.

Hyypiö naputtaa sormellaan poskeaan. Näyttää siltä, kuin hänen kallonsa ympäri olisi kietaistu vain ohut harso. Poskia tuskin on. “Mä olen Lucinda Wiley, kolmetoista vuotta ja kiitollinen saatuani VIHDOIN jonkun luukun auki.”

En voi olla hymähtämättä. Tuo tyyppi, joka yhtäkkiä ilmestyi maailmaani, kuulostaa niin elinvoimaiselta.

“Entä sä?” Lucinda kysyy vaihtaen asentoa - joka ilmeisesti on varsin epämukava - ja lisää ennen kuin olen edes miettinyt, mitä sanoisin: “Mä uskon et sua epäilyttää mitä mä utelen, mut voit luottaa muhun.” Hän hymyilee ohuet huulet korvissa.

“Mä oon Aubrey Kennedy”, sanon vaivalloisesti kirjaimet töksähdellen. “Oon neljätoista.”

Hiljaisuus ei valtaa huonetta hetkeksikään. Lucinda puhua pälättää kuin olisi vanhakin tuttu. Tekisi mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan, jo pelkästä tilanteen naurettavuudesta.

“Miten pitkään sä olet ollut täällä? Mä olen ollut kaksi kuukautta ja yhden päivän, eli kokonaiset kuuskytkaksi päivää! En oo ihan varma ajasta, mutta löysin yhdestä roskiksesta ikivanhan kalenterin, joten kai se riittää. Mut joo mä olin ekan kuukauden omassa kopissani kuten sä nyt, mut sitten keksin miten paeta. Tää koko rakennus on ihan himputin iso, eli mä en ole päässyt täältä vielä pois. No ainakin se yksi ovi on nyt takana, eli ehkä mä vielä pääsen takasin kotiin.”

“Kaksi kuukautta!” Vedän henkeä. Vaivautuneisuuteni on ilmeisesti kadonnut yhtä nopeasti kuin viikkorahani joskus muinoin - taulun rikkomisen vuoksi. Se taulu oli varsin kamala eikä se sopinut yhtään olohuoneeseen ja punaisiin tyynyihin sohvalla.

“Kyllä vain!” Lucindan hiukset heilahtavat kasvojen eteen hänen nyökätessään ylpeän näköisenä. En voi olla tuijottamatta hänen hiuksiaan. Ne ovat kirkkaimman pinkit, mitä koskaan olen nähnyt - jep, jopa täällä hämärässä. Lisäksi ne ovat kiharat ja näyttävät kuin pilvistä repäistyiltä. Ne tuntuvat vetävät kaiken puoleensa magneetin tavoin. Etenkin minun katseeni.

Yhtäkkiä Lucindan pää pomppaa ylös kiharat heilahtaen. En saa sanoista kunnolla selvää, mutta ymmärrän hänelle tulleen äkkilähtö. Sitten seisonkin taas pimeydessä. Tunnen melkein kyynelten tekevän tuloaan. Päätän kuitenkin olla normaali (tai niin normaali kuin osaan) 14-vuotias poika, joka jostain kumman syystä on päätynyt tyhjään, mustaan huoneeseen ja olla päästämättä pisaraakaan.

Retkahdan taas lattialle, tällä kertaa risti-istuntaan. Päässäni jyskyttää. Ajattelen Lucindaa ja hänen pinkkejä hiuksiaan. Hänen energisyyttään, jollaista en koskaan ennen ole nähnyt kellään niistä lukemattomista ihmisistä, jotka kävelevät koulun käytävillä tympääntyneen näköisinä. Miten ihmeessä Lucinda oli päässyt omasta kopperostaan? Jos minua nuorempi tyttö oli kerran tehnyt sen, niin tekisin minäkin. Yksi kahvaton ovi ei minua pidättele, eihän?