Ruusuisia risuja (eli toisin sanoen tekstinpätkiä)

Hellou! 🩷 Tässä postauksessa on jälleen lyhyitä tekstejä, koottuna samaan läjään. Toisin sanoen risuja, joista saatte onkia myös ruusuja, jos voitte. :D Toivottavasti pidätte, jotkut nimittäin ovat jo monta kuukautta vanhoja luonnoksia... 

Sä et ymmärrä.

Sä katsot mua ja huokaiset pitkään

ja sanot

"ymmärrän, muakin masentaa".

Joo.

Sillä hetkellä.

Mutta sä

et

ymmärrä.

Sä et tiedä,

mitä tää kaikki paska oikeasti on.

Mitä tää masennus on.

🌹

Onks täs enää järkee?

Me tiedettiin jo ekalla kerralla,

et meidän elämästä ei voi tulla mitää.
Yritettii särettyinä kaivaa mahollisuuksia,

mut ne hautautu joka kerta,

ku luultiin jo kaikkee.

Suunnitelmista tuli vaa pölyy. Ne kasaantu meidän

arpien jättämien jalkojen juureen. 

Hiljaa.

Me ei ehkä

huomattu?

Ei. 

Oltiin liian rakastuneita. Ajateltiin vaan

toisiamme

läpi yön ja päivän. Me vilkastiin kerran
eikä kummankaan pitäny kertoo mitään. 

Se oli taikaa.

Tai oikeestaan jotain erikoisempaa. Sellaseen ei joka päivä törmänny.

Me nähtii lumihiutaleide laskeutuvan maahan, mut ne
suli pois. Sillon me tiedettiin,

et aika oli lopussa. Sun
hymy katos. Sun sydämes syke

hidastu.

Mä tunsin

sun elinvoiman katoavan 

vikaa kertaa koko elämässä.
Meillä oli hauskaa... Me rakastettiin toisiamme. Me
luettiin viestejä yömyöhään ja naurettiin kirjotusvirheille.

Mut tälle virheelle me ei naurettu.

🌹

Sanat kuulosti korvissani orkesterilta,

tuhansilta kauniilta perhosilta,

jos ne siis voisivat laulaa,

Lauseet vilahtelevat pääni ohi molemmilta sivuilta,

vaihtoivat paikkaa ja suunnistivat taaksepäin.

Tekstit jatkoivat rivejään kohti pilviä,

unelmani.

Mutta nyt

mä vihaan sanoja.

🌹

Joskus täytyy vain unohtaa,

vaikka mieli ei haluaisi tehdä sitä koskaan.

Välillä pitää vain rytätä vanhat viestilaput

ja haudata ne sitten ulos näkökentän ulottumattomiin, jonnekin loskaan.

Ja siis ihan

ikuisiksi ajoiksi.

🌹

Kaipaan sinua niinä hetkinä, jolloin istun punaisessa nojatuolissa kaakaokuppi kädessäni ja sade ulkona huuhtomassa turhia unelmiani.

🌹

Hän seisoi siinä hetken sateen rummuttaessa sateenvarjoon, jonka kirkkaankeltaiset pilkut kilpailivat kumisaappeidesi kanssa siitä, että kuka saa omistaa tämän maailman keltaisella hohteellaan. En tiedä kumpi voitti, mutta sen tiedän, ettei mikään ole enää ennallaan.

🌹

Hymyillään yhdessä, jooko? Nauretaan toistemme päämme kurkkuäänien kera ja tipautetaan jäätelöt asvaltille? Nukahdetaan vierekkäin ja herätään seuraavana aamuna yhdeltätoista, kuin kaikki olisi edelleen niin huonosti kuin muut luulevat?