Joku tarina 👀

Heipähei! Pitkästä aikaa julkaisen ihan oikean tarinan. Wau. Mulla on tällä hetkellä kirjoitusmotivaatio (jonka olen ristinyt Kimiksi, koska Kirjoitusmoti :D) kadoksissa, eli postausväli on vähän venynyt, enkä ole saanut aikaiseksi julkaistua mitään pidempiä tekstejä. Mutta nyt ihme on tapahtunut! Kiitos Annin. <3 En mä edes tiedä miten se tapahtui, mutta jotenkin sain inspiraatiota Annin uudesta postauksesta nimeltä Kahvilatyttö. Tämän mun tarinan aihe ei ole kyllä kauhean lähellä Kahvilatyttöä, mutta... Joo. Älkää kysykö. :)

Hmm, tämä tarina. Tästä piti tulla... Okei en kerro vielä. Lukekaa ensin tarina, lopussa kerron. :)

PS. ONKO JOLLAIN IHANALLA NIMIEHDOTUKSIA? MÄ OLISIN TOSI ILOINEN JOS OLISI <3 

Kuva: Pixabay
Mä olen muokannut mustavalkoiseksi.

*Tähän se nimi, jos jollain on hyvä idea :)*

Etsin omaa paikkaani junan loputtomasta penkkien rykelmästä. Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Etsin vain numerolla kuusi alkavia penkkejä ja sitten vain kuljen oman numeroni kohdalle. 69, ei edes erikoinen numero. Kuutonen ja ysi. Hei, plussataan ne yhteen niin tulee viisitoista. Minun ikäni. Epäonnista.

Lukemattomat kasvot vilahtavat ohitseni, kun kävelen vauhdikkaasti käytävää pitkin eteenpäin. Näen partoja, tuuheita hiuskuontaloita, silmälaseja ja finnejä. Ärsyyntyneitä naamoja, jotka haluavat vain päästä määränpäähänsä. Kuulokepäisiä teinejä, jotka tuijottavat puhelimiaan, kuin se olisi ainoa esine maailmassa. Siis niiden kuulokkeiden lisäksi.

Sitten onni tuntui vihdoin tönäisevän minua, kun huomaan numeron 69. Hah, löysin oman paikkani. Vihdoin. Palkinnoksi saan vain rentouttavan matkan Vaasaan, mummini luokse, mutta se riittää.

Istahdan paikalleni. Se on ikkunan vieressä, mistä olen iloinen. Rakastan ikkunoita ja ohitse vilahtavia puita. Kaivan taskustani puhelimen, jolla lähetän viestin: Pääsin junaan, tän pitäis lähteä kohta liikkumaan sinne Vaasaan päin, aika hitaasti näyttää etenevän tämä lähtemisprosessi, mutta kaipa kohta ollaan siellä! 😃

En jää odottamaan vastausta, vaan tungen laitteeni takaisin taskuni uumeniin ja lysähdän kovalle junan penkille niin rentoutuneesti kuin kykenen.

Juuri ennen kuin junassa kuulutetaan matkaan lähteminen, viereiselle penkille rysähtää reppu. Katson reppua hetken. Se on vihreä, jonkin sortin retkeilyreppu. Vähintään miljoona taskua ja sitäkin enemmän tahroja. Sitten nostan katseeni repun omistajaan ja hätkähdän niin rajusti, että penkkini tuntuu kippaavan hieman taaksepäin, jonkun vanhan naisen päälle, jolla on pinkki villatakki ja suuret, siniset, roikkuvat korvikset.

"Ah, hei", tahraisen repun omistaja sanoo suloisella äänellään.

Poika on uskomattoman söpö. Hänellä on ruskeat hiukset, jotka ovat hieman laineilla. Hänen silmänsä ovat suuret ja tummat ja hänen vaatimaton hymynsä niin vastustamaton, että meinaan upota kauas ajatuksiini, sinne sydämenmuotoiseen osaan aivoissani.

"Mun paikka on tässä", poika sanoo ja kohauttaa olkapäitään hieman. "Sopiihan se?"

Sopiihan se. Aivan idiootti kysymys, mutta en välitä. "Todellakin!" sanon hymyillen. "Tai siis, sinähän sen olet varannut."

Pojan katse on jotenkin... puuduttavan ihana, kun hän laskee reppunsa lattialle ja istuutuu penkille. Penkille, joka on MINUN vieressäni.

"Hmm, mikä sun nimi on?" poika kysyy ja hän punastuu hieman - niin hieman, etten melkein huomaa sitä. Ja minähän olen punastumisen erikoishuomaaja.

Puraisen huultani, jottein alkaisi kiljumaan. "Eve."

"Kiva nimi!" Poika hymyilee taas. Nyt vähän leveämmin, jotta hänen hampaansa näkyvät hiukan hänen täydellisten huuliensa lomasta. Oho, sanoinko minä täydellisten huulien? Voi Jeesus.

Juna on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle pienen keskustelumme aikana, joten yllätyn katsoessani ikkunasta ulos ja huomatessani puiden vilahtavan ohitse. Sade ropisee junan kattoon vaimeasti ja pilvet jossain kaukana ovat tummia, täynnä pisaroita, jotka odottavat pääsyä maan pinnalle. Joskus ajattelen, että pisarat ovat pieniä mahdollisuuksia, jotka ropisevat alas maapallon ulottuviin. Ja sitten maapallo nielaisee pisarat ja tadaa; on jo syntymässä uusia alkuja, uusia puita ja uusia eläimiä täynnä mahdollisuuksia.

Käännyn taas pojan puoleen. "No, mikä sinun nimesi sitten on?" Hymyilen rauhoittavasti, tai ainakin toivon niin.

Poika avaa suunsa vastatakseen, mutta silloin meidän vaunumme liukuovi toisessa päässä aukenee ja sisään astuu roteva mies. Miehellä on selässään rinkka ja hänen musta partansa valuu miehen rinnuksien tasolle märkänä. Sateesta, uskoisin.

Poika vieressäni jähmettyy. Hänen hymynsä tipahtaa ja hänen kätensä puristuvat nyrkkiin. Näen, kuinka miehen katse harhailee vaunussa ja näen, kuinka poika nousee.

Ja näen, kuinka poika pinkaisee juoksuun vaunun toista ovea kohti, siis sitä, jolla partamies ei seiso. Miehen katse lukittuu poikaan ja hän harppoo niin nopeasti kuin kykenee pojan perään, joka on jo kadonnut ovesta toiseen vaunuun, ja kenties vielä pidemmällekin.

Muut matkustajat ympärilläni kohottelevat kulmiaan ja mutisevat jotain vieruskavereilleen. Mutta minä olen lukittunut täysin. Lopulta, miljoonien ajatusten ryöppyjen jälkeen, päätän tehdä jotain, jota en ikinä ennen olisin tehnyt.

Lähden miehen ja pojan perään. Otan pojan unohtuneen repun vasempaan käteeni ja puhelimen oikeaan. Sitten juoksen.

Matkalla toivon, että juokseminen junassa ei ole kiellettyä 15-vuotiailta tytöiltä, jotka ovat ihastuneet viereisen penkin matkustajaan. Toivon myös, että olisin pysähtynyt, kun vaunujen välisessä pienessä tilassa kirjaimellisesti törmään partamieheen takaapäin.

Mies kääntyy nopeasti. "Mitä helv-" hän ärähtää ja lukitsee katseensa suoraan silmiini. "Mitä sinä täällä teet?" mies kysyy niin uhkaavalta äänensävyllä, että tunnen ihokarvojeni nousseen pystyyn.

"Minä... Minä olen vain matkustaja", änkytän hiljaa ja puristan pojan reppua kädessäni. Piilotan oikean käteni selkäni taakse. Puhelin, olet turvassa. Toivottavasti.

"Mitä?" mies karjaisee ja mietin ohikiitävän hetken, että tarvitsisiko hänen hankkia kuulolaite. "Pysy erossa Mikestä, typerä tyttö", hän murisee ihan kuin joku tiikeri.

Mikke. Sekö sen pojan nimi on? En kuitenkaan jää miettimään asiaa enempää, sillä mies tarttuu vasempaan käteeni kovakouraisesti. Pojan, Miken, reppu putoaa junan vauhdista tärisevälle lattialle. Repun sivutaskun vetoketju aukeaa kovasta putoamisvauhdista. Repusta ei putoa mitään, mutta sieltä työntyy puoliksi esiin kaksi esinettä. Toinen on linkkuveitsi. Toinen on vihko. Ennen kuin tempaisen käteni miehen otteesta ja syöksyn takaisin kohti omaa vaunuani, ehdin nähdä mitä vihkon kannessa lukee.

Siinä lukee "uhrit". 

👀👀👀👀👀

Tästä piti tulla ensin tarina, joka kertoo lesboista. Lesbot tapaa junassa ja rakastuu. Mutta sitten kun lähdin kirjoittamaan, tuo tyttö muuttui pojaksi. Ja sitten sain ajatuksen, että "hei, tämä on varmaan tylsä, jos tässä kerrotaan basic rakkaustarina junassa. Joten muokataanpa tätä dramaattisesti!" Ja niin mä kirjoitin tarinan, joka on todella outo ja salaperäinen - tuo teksti tuossa ylhäällä. Kaunista. Musta toi loppu tuli liian nopeasti ja teksti takkusi, mutta... Ideasta tykkään. Joo, kaikissa mun teksteissä on sama. Rakastan ideaa, mutta *vaihtaa alkuperäisen sanan jolla oli tarkoitus kuvata toteutusta* en tykkää toteutuksesta. 🤥

Mitä te tykkäsitte? 🩵👀