En tehnyt mitään

Heipodei! Nyt olisi taas tarina. Ei kovin pitkä, mutta tarina silti. :) Tää oli aiemmin kirjoitettu koulussa, mutta päätin nyt julkaista täälläkin. En ole vielä saanut arvosanaa, joten... Mitä te antaisitte tälle? Katsotaan, onko opettajani tiukempi vai lepsumpi kuin te. ;)

Ps. Tää ei sisällä mun mielestä mitään raakaa materiaalia, mutta sairaaloita pelkäävien kannattaa jättää tämä postaus väliin. :) (Ja joo, kyllä sairaaloitakin voi ihan helposti pelätä, mäkin kammoan vähän niitä.)

Kuva: Pixabay

En tehnyt mitään

Sairaalahuoneessa oli tavalliseen tapaan valkoista ja hiljaista. Hengityskone vieressäni vilkutti punaista valoa, mutten hätääntynyt. Sen kuului vilkuttaa ja joskus piipata, kun hoitajan piti tulla paikalle tarkistamaan vointini.

Minä odotin. Odotin sitä, kun kaikki loppuisi vihdoin. Kun kaikki olisi pyyhitty luutulla pois narisevilta lankuilta. Kun kaikki olisi vain sanoja harmaalla paperilla, kukkia hauta-arkun päällä.

Tuijotin kirjaa edessäni. Kirja ei liikkunut. Ei tietenkään, mitä kuvittelin? Sanat hyppivät riveillä edestakaisin ja suuntasivat pääni ohi jonnekin kaukaisuuteen. Yritin erottaa kirjaimia, mutta pian U:sta tuli O ja B:stä S, kaikki sumenivat ja vaihtoivat muotoa päässäni. En tajunnut, miksi. Yleensä pystyin lukemaan, vaikkakin hitaasti ja huulia liikuttaen. Lopulta luovutin ja siirsin katseeni ylös juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka sairaanhoitaja pyyhälsi huoneeseen, vilkaisi hengityskonetta ja nosti sitten suunsa korviin huomatessaan katseeni.

“Hilla, miltä olo tuntuu?” hän kysyi ja suoristi nimikylttiään, joka roikkui hänen paidastaan hakaneulalla. Siinä luki “Maria Haapala”.

“Väsyttää vain”, vastasin ja kuin sanojeni tehosteeksi hieraisin silmiäni vapaalla kädelläni, joka ei retkottanut vieressäni kuolleen näköisenä kuten toinen käteni.

Hoitaja nyökkäsi myötätuntoisena. “Onko sinulla nälkä?”

“Ei.”

Minulla ei ollut juuri koskaan nälkä. Leukemia oli vienyt voimani ja ruokahaluni lähes täysin. Kolme vuotta sitten olin vielä omistanut kasan suklaata yöpöytäni laatikossa, mutta enää en edes muistanut, miltä mokoma suklaa maistui. Ehkä siinä oli pieni pähkinäinen aromi. Tai sitten sellainen kermainen.

Sairaanhoitaja katsoi minua hetken hiljaa ja sanoi sitten: “Hilla, muistathan, että sinulla on illalla taas nukuttaminen.”

Muistin. Muistin oikein hyvin. Mutta sillä ei ollut enää mitään väliä. Kaikki kerkeäisi loppua ennen nukuttamista.

Olin juuri avaamassa suutani, kun hoitaja katsoi säikähtäneenä puhelintaan. “Anteeksi, mutta minun on lähdettävä”, hän sanoi. “Akuutti tapaus länsisiivessä.”

Akuutti tapaus. Kuulosti pelottavalta. Se kuulosti vieläkin pelottavammalta, kun tiesin, että joutuisin itsekin akuuttiin tapaukseen pian.

Sairaanhoitajan mentyä puristin molemmat käteni nyrkkiin ja tunsin, kuinka elinvoima tuntui vähenevän niistä sekunti sekunnilta. Minulla oli hieno koe: kuinka nopeasti voimani vähenivät niin huonoon suuntaan, etten enää saisi kämmeniini puristettua kynsieni jälkiä. Painoin kynteni kämmeniini. Heikot jäljet.

Katsoin valkoisen seinän pientä tahraa. Sairaalassa oli tahra, ihmeellistä. Silmiini kihosi kyyneliä, kun mieleeni tuli muisto. Muistin äidin ja isän. Muistin, kuinka olimme eräässä pikkukahvilassa viime kesänä, juuri ennen sairauteni uusiutumista. Me olimme juuri tilanneet mustikkamuffinit ja kaakaot (paitsi isälle kahvin). Muistan elävästi, kuinka kerroin jonkun niin hauskan asian, että isäni mustikkamuffini tipahti hänen syliinsä. Muistan sen pienen sinisen tahran isän farkuissa, joka ei koskaan lähtenyt pois. Se oli elämäni onnellisin päivä viimeisimmän kolmen vuoden aikana. Ja se tulisi olemaan viimeisin onnellinen päiväni koskaan,

ikinä,

milloinkaan.

Minä itkin. Itkin niin, että kyynelet putosivat valkoiselle sairaalapaidalleni. Niistäkin tuli tahroja. Miljoonia tahroja, jotka kuitenkin katosivat pian.

Yritin hapuilla puhelinta pyödältä vierestäni. Sitä ei ollut. Ei tietenkään. Pakokauhu sisälläni kasvoi. Hengitykseni kiivastui ja yritin puristaa käteni taas nyrkkiin. Ei jälkiä. Yritin raapia vapaalla, oikealla kädelläni toista kättä. Ei jälkiä. Painoin kynteni niin syvälle ihooni, kuin pystyin. En kuitenkaan pystynyt. Tärisin yhtä kovaa kuin bussi, jolla olin joskus mennyt kouluun äidin kanssa. Joskus. Kyyneliä alkoi olla niin paljon, etten enää osannut laskea niitä. Mustikkatahra isän housuilla, yritin ajatella. Äitini lämmin käsi ympärilläni. Koti. Kymppi ympäristöopin kokeesta. Ruokalista, johon piirsin sydämiä vanhempieni iloksi. Kaikki nuo olivat muistoja. Vain muistoja.

Halusin tuntea vanhempieni katseen vielä kerran ylläni. Kaipasin heitä niin hirveästi.

Ja sitten hengähdin syvään viimeisen kerran. Tärisin.

Ja sitten minä kuolin. Noin vain. Kyynelten tahraamana, pienenä leukemiatyttönä. Yksin. Ihan täysin yksin. En olisi halunnut kuolla näin. Kuoleminen yksin valkoisessa sairaalahuoneessa hoitajan lähdettyä sairaalan länsisiipeen ei ollut kivaa. Se oli sydäntäraastavan hirveää. Niin hirveää, ettei sille olisi ollut yhtäkään sanaa. Ja tässä se hirvein juttu oli, että minä olin tiennyt tämän koko ajan. Minä kuolisin leukemian uusiutumiseen. Enkä tehnyt mitään.

En tehnyt yhtään mitään.

✿ ✿ ✿⁠

Noniin, mikä on teidän mielipiteenne? Mä itse en tykkää lopusta - tai siis se on väärällä tavalla dramaattinen ja loppuu liian nopeasti. :)

No mutta ensi postaukseen!

Ps. EUROVIISUT ON TÄNÄÄN 🔥❤️