Tarinametsän muistolle - vanhoja runoja

Heipähei 💚

Mä luin juuri äsken Tarinametsän (eli mun entisen tarinablogin) lähes kaikki tekstit ja sain idean. Tämän postauksen tein Tarinametsän muistolle. Poimin Tarinametsästä mielestäni parhaimpia vanhoja runoja.

Mä tunnen tietynlaista haikeutta aina, kun muistan Tarinametsän. Mä en kaipaa sitä yhtään, mun muistoissa vain elää se. Mä en tule unohtamaan, kuinka se saattoi mut tälle bloggaamisen ihanalle matkalle. <3

Vielä joulukuussa mä meinasin alkaa itkemään, kun muistelin Tarinametsää. Mä en halunnut sitä takaisin, kuten sanoin jo. Mä olin aika tyytyväinen tähän blogiin - kuten nykyäänkin. Tää on enemmän mun näköinen ja mä en aio ottaa tästä paineita. Mä julkaisen mitä itse tykkään, eli ei tää täysin tarinablogi ole. :)

Nykyään mä vaan naureskelen kun luen Tarinametsän tekstejä. Ne on... ihan kamalia ja teennäisiä! Kun luin niitä vanhoja postauksia, mä huomasin jokaisesta vähintään miljardi kirjoitusvirhettä. Ihan kamalan häiritsevää... :D Mä olisin tyhmä, jos en huomaisi itse kehittyneeni. Mä olen kehittynyt, tosin en mä vieläkään mikään mestari oo missään.

Mutta tässä siis aitoja, vanhoja runoja, jotka olen julkaissut joskus muinoin Tarinametsään. <3

Kuva: Pixabay

Siellä se sade ropisi

Tämä runo on kirjoitettu 13.4.2021, eli nyt TASAN KAKSI VUOTTA SITTEN! Tarinametsä ei ollut tietenkään silloin, eli tää on siis vielä vuosi mun bloggaamisen aloittamista ennen kirjoitettu. Mä tykkään tästä edelleen, siis jos miettii, että mä olin tuolloin kokematon viitosluokkalainen.

Katsoin taivaalle,
siellä näkyi pilviä.
Muuta en muista,
kuin sen märkyyden.
Siellä se sade ropisi.
Kastaen hiukseni,
muuttaen minut likomäräksi,
muuttaen kesän syksyksi.

💚

Viimeinen kipu

Tämä on kirjoitettu 24.4.2022, eli olin pitänyt Tarinametsää pystyssä jo jonkin aikaa. Tän mä valitsin tänne, koska jotenkin tää herättää mussa hyviä tunteita (nostalgiaa) ja mä tykkään lopusta. :D

Mätkähdän maahan kovaa.
Tavarani leviävät ympäriinsä.
Tunnen, kuinka jalkaani kirveltää.
Sattuu, enkä sitä voi pysäyttää.
Kyyneleet ja veri tahraavat paidan.
Sen ainoan parhaimman.
Silmät sumeana kompuroin eteenpäin.
Suruun kietoutuneena.
Kaadun uudelleen, kipu voittaa pelon.
En tunne enää menetystä, pettymystä, surua.
Tunnen vain ainoastaan kivun.
Ja pian en enää sitäkään.

💚

Sano sateelle hyvästit

Tämä runo on kirjoitettu & julkaistu 7.8.2022. Mä sain tähän postaukseen tosi ihania kommentteja, enkä mä nyt älyä miten! Tää runo... No, ei oo mun mielestä kovin hyvä. Mutta okej, tässä tää on:

Sano sateelle hyvästit.
Riennä junaan, joka odottaa.
Kuiskaa vasten ikkunaa:
”En voi jättää sinua.”
Kiidä halki maailman.

Huuda tuskasta ja pelosta

Sateesta ja elämästä.
Surusta ja jättämisestä.
Askella yksi eteen, yksi kerrallaan.
Jatka kuoleman jonoa.
Villinä ja vapaana.
Ja kun taas näät sateen, sano:
”Kiitos kuoleman, sinut taas nähdä saan.”

💚

Haikuja

Nämä ovat haikupostauksestani 10.6. Valitsin nää kaksi, koska jotenkin nää kuulosti mun korvaan kauniimmilta. :D

Sinun kätesi
vasten minun omaani
tärisee hetken.

*

Tähdet tuikkivat.
Ne vuodattavat meille
salaisuuksiaan.

💚

Ilon kyyneleet

Tämä runo on samasta postauksesta kuin Viimeinen kipu. Eli julkaistu 24.4. Mä otin tän vielä tähän postaukseen, koska ei tää nyt niiiiiiin huono ole.

Kyynel vierii poskellani.
Se on lämmin ja märkä.
Se kutittaa mukavasti,
ja tuo lisää kyyneliä.
Ilo kuplii sisälläni,
heittää kuperkeikkaa.
Purkautuu ulos pisaroina,
ilon kyynelinä.

💚

Muistakaa, että nämä siis olivat vanhoja runoja, joita en ole muokannut yhtään. Mä vain kopioin nämä Tarinametsästä. Mä halusin omistaa entiselle minälleni jotain ja tässä se postaus oli. Kiitos kun luitte. <3