Heidoo 🫰🏻 (Mulla on nykyään tapana ajatella, että noi sormet esittää perhosta, vaikka se esittää oikeesti sydäntä. Mä oon ihan ylirakastunut perhosiin taas kerran.)

Ylirakkaus perhosiin näkyy nykyään myös postauksissa... Joo, tämän postauksen tekstin aihe on perhonen... Mä kirjoitin tän äkillisestä mielijohteesta, joten en oo yhtään varma tästä - tai siis tää on aika huono, mutta miksei välillä voisi julkaista huonoja teoksia? Mutta joo, lopusta mä kyllä tykkään. ;)

Ja varoituksen sana lyhyydestä. Tosin mä olen saanut itseluottamusta iki-ihanasta Linnean tarinapajasta, jonka sisältö on aika lailla lyhyempiä tekstejä. Ja ne kaikki on upeita, lupaan. <3

No mutta tekstiin!

Kuva: Pixabay

Vapaa

Katselen perhosta terassin kaiteen yli. Auringonpaiste tuntuu kuumalta, eli erittäin tukalalta tummansinisessä paidassani, mutten käänny ja suojaudu aurinkovarjon alle parin metrin päässä. Minä haluan nähdä perhosen. Se on amiraaliperhonen, suuri ja kaunis. Sen siivet liikehtivät sen istuessa kukan lehdellä ja arvelen sen huomanneen minut. Tietysti se on huomannut minut, muttei se lähde minnekään ohuilla, upeilla siivillään. Rakastan sitä, että saan katsella perhosia rauhassa pitkänkin aikaa. Rakastan perhosia.

Pikkusiskoni ilmestyy jostain kovaa kiljuen. "Perhonen! PERHONEN!" hän kirkuu ja juoksee kädet vammaisen näköisesti ojossa kohti perhosta. Kohti minun perhostani. On kuitenkin jo liian myöhäistä. Perhonen on kadonnut. Ja myös minun pikkusiskoni, joka kiljuu edelleen korviavihlovan kovaa kadoten talon nurkan taakse.

Silloin minä itken. Itken, koska perhoset ovat niin haavoittuvaisia, niin ujoja ja herkkiä. Itken, koska omistan niin kamalan pikkusiskon. Itken, koska minä olisin halunnut olla se perhonen - se perhonen, joka lensi pois vapauteen ilman viiltojälkiä ranteissa.