Tekstejä, joista ei koskaan tullut oikein mitään

Otsikko kertoo aika paljon. Eli tämä postaus sisältää tekstejä, jotka ovat loppuneet ennen niiden kunnolla alkamista, tai ovat muuten vain epämuodostuneita pätkiä. Suurimmasta osasta näistä piti tulla pitkä tarina, mutta... Perhon piti tulla tunnetaan... 😂 Mutta olis kiva jos lukisitte nämä, arvostaisin sitä todella ❤️‍🔥

Mua ihmetyttää tää mun nykyinen postausväli. Noin kolmen päivän välein, kuulostaa niin hurjalta! Sen, että onko se hyvä vai huono asia, päätätte te lukijat. Mä en tiedä, mun kannattaa varmaan hiljentää tahtia ja miettiä vähän, mitä julkaisen - enkä paina heti "julkaise"-nappia kun olen saanut postauksen kirjoitettua.

Mutta teksteihin! ♥️

Kuva: Pixabay

1. Tarinanpätkä, josta olin aluksi niin innostunut

"Sano että mä olen sokea! En mä en halua nähdä tota!"

Käännyn salamana ympäri. Minulle "salamana" kääntyminen tarkottaa melko kömpelöä liikettä, joka näyttää ihan varmasti siltä, että olen unohtanut poikaystäväni palavaan taloon. Tai vielä parempi; kerrostalon ylimpään kerrokseen. 

"Sä. Et. Halua. Olla. Sokea!" sihisen täynnä raivoa. Olen niin ylpeä etuhampaideni välissä olevasta raosta, että minun tekisi mieli sihistä uudelleen. Julia ei peräänny, vaikka hän suorastaan pursuaa vastenmielisyyttä. Minua inhottaa Julia ja tekisi mieli oksentaa kaikki sisälläni piileskelevä viha hänen - varmasti huippukalliille - farkuilleen. Hmm... Pitää tosiaan harkita.

"Hah, en haluakaan!"

"Miksi sä sitten sanoit niin?" Puren huultani ja tiedän, että vaikka miten jatkaisin tätä, minä häviäisin. Julia voittaa aina kaiken - sen olen oppinut kantapään kautta. Tai oikeastaan koko jalan kautta.

Julia huokaa syvään tekomyötätuntoisesti. "Voi sinua ressukkaa, on varmasti ikävää olla noin epäsuosittu."

Ystävällinenkö? Ei todellakaan. 

"Ei ole yhtään ihme, ettei sinulla ole ystäviä. Ai niin! Onhan se kehitysvammainen - mikä se nyt olikaan - Lumi." Julian ylimielinen katse viivähtää hetken rubiininpunaisissa tossuissani.

"Kutsutko sinä Lumia KEHITYSVAMMAISEKSI?" Käteni tärisevät ja luulen, että kohta olisi parasta soittaa 112. Tai vähintäänkin äidilleni. Olen räjähdyspisteessä. "Sinä... Sinä..."

Julia on selvästi huomannut saman, sillä hän kääntyy niine hyvineen ja porhaltaa ulos ovesta.

2. Teksti, jonka nimi oli alunperin Ainut valo

Muut suuntaavat koulun jälkeen kotiin lämmittämään pakastepitsaa ja tuijottamaan puhelinta puoleenyöhön.

Muut poseeraavat peilin edessä suu viivana ja saavat satoja tykkäyksiä jo muutamassa minuutissa.

Muut katsovat toisiaan aina sillä samalla ylimielisellä tavalla ja silti he ovat ystäviä.

Muut kiroilevat 24/7 ihan kuin heidän elämässään ei olisikaan muita sanoja.

Ja mikä tärkeintä; minä olen se ainut, joka sulkeutuu muiden ulkopuolelle.

Pitsan sijaan kokkaan itselleni kanawokkia ja laitan kaiuttimesta kuulumaan piristävää musiikkia.

Instagramista etsin vain kauniita auringonlaskukuvia, jotka saavat minut huokailemaan ja haaveilemaan omistavansa itse sellaisia.

Hymyilen jokaiselle vastaantulijalle, vaikka tiedän, etteivät he ikinä vastaa hymyyni.

Kuuntelen aamuradiota ja keksin teorioita toimittajista.

En tiedä, milloin poskiini alkaa sattumaan hymyily ja aivoni alkavat hälyttää sanamäärästä sisälläni. Toivoisin, ettei koskaan.

Mutta kyllä minä tiedän, että joskus se hetki tulee, kun tämä ihmiskunnan viimeinen valo sammuu.

3. Tarinanpätkä, jonka tapahtumat sijoittuvat puoleenyöhön

Hille liimautuu ikkunaan kiinni ja tuijottaa sateen kastelemalle pihalle. Silmämeikit alkavat hiljalleen valua pitkin hänen poskiaan kuin ne olisivat pieniä puroja, joita lapsena tehtiin kurakeleillä.

Tämä on viimeinen kerta, jolloin punainen Škoda kääntyy pihalla hiekka renkaiden alla rahisten. Valokeilat pyyhkäisevät ikkunaa, mutta Hillellä ei ole aikomustakaan vetää päätään pois. Ihan sama, näkeekö isä vai ei. Ei sillä ole yhtään enempää väliä kuin sillä, saako hän huomisesta englannin kokeesta huonon numeron. Numerot tuottavat tällä hetkellä vain tuskaa.

Kello tikittää eteenpäin tietämättä valtavasta myökystä Hillen sisällä. Myökky ei ole tällä kertaa ylimääräinen vadelmamuffini. Onneksi. Vadelmat olivat isän lemppareita. 

Toivottavasti vain olivat.

Ja toivottavasti Kuopiosta ei saa vadelmamuffineita.

4. Epäonnistuneen suunnitelman alkua

Stop.

Painoin jarrua ja autoni pysähtyi töksähtäen ja ulvaisten. Selkäni irtosi rähjäisestä penkistä ja tunsin paiskautuvani eteenpäin. Leukani osui rattiin, mutta en välittänyt kivusta.

"Ramona! Mitä ihmettä sä teet?"

"Yritän viedä meidät ostarille", puuskahdin silmät puolisumeana ja vilkaisin oikeaa etuikkunaa. Joku tumma - en erottanut, minkä värinen - auto oli kaahannut meidän eteemme.

"Tuo stop-kyltti ei ole meille! Etkö sä nää?"

Katsahdin nolona etupeiliin ja näin ystäväni kauhistuneet kasvot. Hän puristi kassinsa olkainta molemmin käsin, rystyset valkoisina.

"Hei, älä suutu. Mä selvisin tästä, okei?" sanoin sovittelevasti, kun kiihdytin suoralle tielle. Ei mutkia, ei Kristan paasausta.

Krista mulkaisi minua niin pahasti kuin vain suinkin osasi peilin kautta. "Juuri tuon takia en suostunut mennä etupenkille! Selvisit TÄSTÄ, niin, mutta entä seuraava käännös?"

5. Erittäin lyhyt juttu

Ne katsovat mua joka päivä

hymyt korvissa ja hampaat välkkyen

Ihan kuin olisin joku peili,

joka tekee samoin

6. Tarinanpätkä, johon oli tarkoitus kirjoittaa traagista jatkoa

"Hei katso katso katso tuota!"

Käännyn ja katson kaksoissiskoni Sinnan osoittamaan suuntaan. Katseeni tarkentuu puun latvassa nököttävään korppiin ja haukkaan iloisena henkeä.

"Uu vau, mihin laitoitkaan kamerani?" kysyn penkoessani siskoni repusta ikivanhaa, mutta minulle todella tärkeää kameraa pitäen samalla silmällä korppia.

"Hölmö. En mä tuota hiton lintua tarkoittanut! Vaan tuota lyhtypylvästä!"

Suuni loksahtaa auki, mutta suljen sen heti. En tahdo lunta suuhuni. Täällä nimittäin pyryttää lunta ihan kunnolla.

"Sanoitko sä LYHTYPYLVÄSTÄ?" Suustani on karata naurunpuuska ja minun on pakko niellä se. Sinna on nimittäin todella herkkä ja saattaa suuttua pienestäkin. Hän on katsos taiteilija.

"Sanoin", hän sanoo kulmat kurtussa. "Entä sitten?"

Irvistän hänelle ja samassa kohmeiset sormeni tavoittavat kameran. "A-haa!"

Sinna pyöräyttää silmiään. "Mitä erikoista linnuissa on? Sä vahtaat niitä koko ajan, pidä vähän taukoa pliis?"

"Mitäkö erikoista on linnuissa?" tirskahdan. "No mitä erikoista sitten lyhtypylväissä on?"

"Ne..." hän sanoo ylimielisesti. "...on taidetta."

Pyöräytän silmiäni teatraalisesti. Ehkä liiankin teatraalisesti, sillä Sinna mulkaisee minua pahasti. 

"Ei meillä oo koko päivää aikaa", hän tuhahtaa ja kääntyy lähteäkseen tarpomaan kohti määränpäätämme. Hän on kuitenkin hetkessä nokallaan.

Luulin olevani mestari naurun pidättämisessä, mutta taisin olla väärässä. 

Siskoni kömpii ylös erittäin vihaisen näköisenä.

"Haista sinäkin! Lyödäänkö vaikka vetoa, että seuraavaksi SÄ liukastut?"

"Hahhah, lyödään vaan!" En vain voi vastustaa kiusausta. Äitimme on kieltänyt lyömästä vetoa yhtään mistään, mutta me kierrämme sen aina, kun se on mahdollista.

Sinnan naamalta kuultaa turhautuneisuus. Jos satun pysymään tämän matkan pystyssä, minun täytyy kai peittää korvani. Äänenpurkaus on hyvinkin mahdollinen.

7. Totuus kun sitä katsoo silmästä silmään

Lattia tuntuu tänään erityisen kylmältä. Voin melkein kuulla, kuinka harmaat lankut huutavat "älä koske minuun enää sekuntiakaan!".

Tuijotan tyhjin silmin seinää edessäni. Katseeni harhailee pienissä epämuodostumissa. Tiesinhän minä. Maailma alkaa olla jo niin rikki, etteivät edes seinät ole täydelliset. Täydellisyyttä on nykyään niin vaikea etsiä tästä helvetin toisesta ulottuvuudesta.

Ensin tunnen silmänurkassani polttelua. Sitten yksi pieni kyynel karkaa vastusteluistani välittämättä. Eikä niille pienille paholaisille tule enää loppua.

8. Teksti, joka ei itsekään tiennyt mitä siitä piti tulla ja mikä koko sen idea on

Hänen askeleensa ovat epävarmoja. Töksähtäviä. Ikään kuin hän ei tietäisi, mitä on tekemässä.

Hän voisi kyllä kääntyä ja kävellä takaisin kotiin uuttavuotta juhlivan perheensä luokse. Hän voisi jättää lupauksen allekirjoittamatta. Heittää koko ajatus vuolaana virtaavaan jokeen.

Mutta lupaus on lupaus, uskoopa elämä sitä tai ei.