Pelkurin peilikuva

Heipä hei lukijani. :)

Tällä kertaa olisi teille jokseenkin surullinen tekstinpätkä. Mä tiedän erinomaisesti, että tämä EI ole laatuluokkaa, mutta miksei välillä voisi julkaista epäonnistumisia? Siitä kai kehittyy?

Luultavasti tulen kirjoittamaan tästä monia versioita, mutta saanen nyt esitellä tämän original tekstinpätkän, joka on melko tavallinen ja laatuluokkaa kaksi oleva.

Ps. Mä olen surkea keksimään teksteille nimiä, eli... help me, please 🥺 (Kun käytän tota emojia tietää et on tosi kyseessä, haah)

Kuva: Pexels

Hän tiesi, ettei ikinä uskaltaisi. Joka kerta, kun hän käänsi katseensa

keittiön pyödällä lojuvaan veitseen (jolla oli muuten pilkottu keräkaalia), hän tunsi sisällään mouraisevan. 

Jokin esti häntä tarttumasta kiiltelevään teräaseeseen. Jokin pieni olio hänen sisällään. Ja hän halusi tappaa tuon pienen olion. Hän halusi päästä eroon viimeisestä toivosta, joka yritti päivä päivältä kasvaa suuremmaksi.

Jos joku kysyi miten hänellä menee, hän vastasi aina "tosi hienosti". Hän ei edes miettinyt vastaustaan ja kuinka suuri valhe se todella oli.

Hän ei enää tiennyt, katsoiko hän peilistä itseään vai pelkästään jotain valheiden irvikuvaa. Peili antoi aina saman vastauksen; tummat silmät, jotka yrittivät epätoivoisesti pyytää apua.

Ei hän ollut mikään elokuvien supersankari, joka joutuu aina pahoihin tilanteisiin mutta selvittää kuitenkin tiensä huipulle. 

Rohkeus oli hänelle vain vieras sana sanakirjan hennoilla sivuilla. Hän ei ollut rohkea.

Hän ei ollut kaunis.

Hän ei ollut hyvä koulussa.

Hän ei koskaan saanut kuulla olevansa jollekin rakas.

Mutta mitä hän sitten oli?

Hän oli vain pelkuri, joka ei uskaltanut tehdä koskaan mitään sellaista,

josta jäisi maailmaan rosoinen viipale totuutta.