Ikuisuuden jälkeen

Hej! Nyt te lukijat saatte lukea tarinan. 😀 Lyhyen... Hmm... Haluaisitteko vaihteeksi pitkiä tarinoita? Tai kenties jatkotarinoita?

Ups, meinasin jo spoilata tämän koko idean... Tekstit on tehty tulkittaviksi, eikös se pidä yleensä paikkaansa? Käyttäkää vapaasti mielikuvitustanne. Mistä tämä tarina kertoo? ;)

Ps. Viljalle kiitos, sillä hän keksi tämän tarinan nimen. <3

Sormet jäätyneitä kuin mitkäkin jääpuikot avaan Whatsapin ja luen Ennin uusimman viestin.

Ollaanko me oikeesti tekemässä näin?? Mä en voi uskoaaa... Mua jännittää - siis hyvällä tavalla!

Hymynkare nousee suupieleeni ja näpyttelen vastauksen. Sormeni tuskin liikkuvat, mutta saan laitettua kelpo viestin. Kirjoitusvirheitä tulee muutama, mutta enhän minä niistä välitä. Mutta harmi vaan Enni välittää.

Jep, mutya hei, me ollaa haaveitu tästä THE SUURI IKUISUUD! Luota muun. ❤️

En malta pysyä paikoillani. Hyppelyni näyttää varmasti mielipuoliselta, mutta kuka pysähtyisi katsomaan minua täällä synkkämielisessä maailmassa? Äsh, siis kuka muu kuin tuo pelottava varis? Typerä elukka. Sen katseelta ei näköjään pääse suojaan. Suojasta puheen ollen, unohdin sateenvarjoni kotiin. No, en minä sitä vaaleanpunaista kapistusta tarvitsekaan. Toivottavasti.

Silmäilen ympärilleni. Puiden siluetit piirtyvät vasten tummansinistä taivasta. Kaunista, ajattelen. Tästä voisi ottaa hienon kuvan uudella polaroid-kamerallani. Lähettyvillä on lämmintä valoa hehkuva katulamppu, mutta siinäpä se onkin. Tämän tienmutkan ainoana valonlähteenä.

Ei ole edes myöhä, - kello on vasta seitsemän - mutta silti näen taivaalla muutaman pienen valonpilkahduksen, toiselta nimeltään tähden. Kutina sisälläni kasvaa koko ajan ja olen pienen hetken aikeissa laittaa Ennille muutaman sanasen luottamuksesta ja ystävyydestä.

Mutta juuri silloin ihanuuteni astelee esiin jostain tien toiselta puolen.

En kuvitellut sen tuntuvan tältä.

Tunnen viileän pisaran poskellani. Kyynel. Itkenkö minä? Okei, ehkä se on vain sade. Olisikohan se sateenvarjo kuitenkin ollut tarpeen?

Enni katsoo minua. Ja minä katson häntä. Askeleet ovat kuin unesta, tai ehkä pikemminkin transsista. Ajatukseni vaeltavat neljän kuukauden taakse. Siihen aikaan, kun Enni oli vain sivuhenkilö. Ärsyttävä pilkunviilaaja. Outo. Kahdensadan kilometrin päässä söhläävä typerys.

Sykkeeni kiihtyy. Koetan olla kääntämättä katsettani Ennin kasvoista. Ne ovat ystävälliset ja viisaat. Vähän niin kuin joidenkin vanhusten, mutta vain 12-vuotiaan versiona. Näen hänen silmistään heijastuvan sen ainoan katulampun valon.

Voisin koskettaa häntä. Murto-osasekunti kuluu. Muistan hyvin mitä me sovimme. Sen oli tarkoitus olla ensin vain vitsi, mutta kyllä; siitä tulisi totta aivan pian. Sieluni minä nyökkää. Ei epävarmasti, vaan päinvastoin. Varmuus ei petä minua koskaan. Ja sitten heittäydyn hänen kaulaansa.

Musta, tekonahkainen kassi olallaan Enni näyttää varsin kauniilta. Mutta minä en keskity siihen. Minä katson syvemmällä. Minä tunnen Ennin sydämen sykkeen tasaisena musiikkina korvissani ja tunnen, kuinka Ennin valo luo minuun lämpöä.

Kuiskaukseni katoaa Ennin karamellinruskeisiin kiharoihin.

"Mä tiesin, et mä näkisin sut vielä."

Enniltä pääsee nyyhkäisy. Se kertoo minulle enemmän kuin sanat. Hän rutistaa minua ja minä vastaan. En haluaisi lähteä tästä koskaan. Me olemme siinä. Enni on siinä. Enkä heti aio päästää irti.