Me vastaan aikuisuus #1

Heips! Kiitos Hertta, sinun ansiostasi muistin että PTM:ssä lupasin aloittaa MVA:n (Me vastaan aikuisuus)! Ja täällä minä aion jatkaa sitä! Tai aloittaa, parempi sana. Kukaan ei varmaan enää muista tämän jatkotarinan ideaa, joten alla olevasta linkistä tai sivuvalikosta pääset sivulle, jolla on lähes samat sanat kuin PTM:ssä. :)

Tästä pääset MVA:n esittelysivulle.

Nyt on kuitenkin vuorossa ensimmäinen osa! Toivottavasti pidätte (vaikken minä oikein pidä tästä lopusta). ;)

Sandra

"Keaton laitto viestin; se voitti sen tennismatsin! Mä niin tiesin!"

Nyökkään hieman liian viileästi ja avaan auton oven. Tunkeutuminen ulos sujuu tällä kertaa paremmin. Sibleyn perheen auto on niin minimaalisen pieni ja minä niin suuri, että se on aika vaikeaa. 

"Sandra."

"No mitä?" kysyn huokaisten ja käännyn ystäväni puoleen. Inhoan tuota justiinsa-ilmettä, jonka hän saa joka kerta aikaan kun en kuuntele häntä.

"Etkö sä ole iloinen?" Sibley tuijottaa minua vaativasti.

"No TOTTA KAI olen, idiootti. Sehän on sun poikaystävä."

Sibley pyörittää kullanruskeita suortuviaan sormensa ympärille. "Hmm..."

"Sibley." On minun vuoroni tuijottaa häntä justiinsa-ilmeellä.

Sibleyn suupieli nousee hymyyn. "Okei okei."

"Okei okei", minä toistan kujeilevasti.

Sibley vienistää. "Meidän pitää kai tästä lähteä..." Hän vilkaisee etupenkille missä hänen isänsä tuijottaa puhelintaan intensiivisesti. "...joten lämpimät terveiset Sabrinalle!"

En sanoisi lämpimistä. Tiedän nimittäin hyvin, että Sibley vihaa Sabrinaa. Sibley oli nimittäin ennen kaksoissiskoni paras ystävä, mutta pienen väärinkäsityksen nimeltä Olaf ansiosta heidän välinsä särkyivät. Siitä on jo melkein puoli vuotta. Siitä asti Sibley on ollut minun ja kolmen muun ystäväni joukossa. Minä niin rakastan ystäviäni. He lähtevät kanssani jopa metsään, kuten tänään! Meillä oli oikein hauskaa, kunnes pimeys alkoi ahdistaa kaikkia - siis kaikkia muita paitsi minua. Ystäväni ovat tärkein asia elämässäni. Siis perheeni lisäksi tietysti.

"Hei sitten!" Heilautan vielä kättäni ja pamautan auton oven kiinni. Kassi olalle ja valmiina astumaan ihanan vihreälle nurmikolle! Äitini käytti tosiaan vaivaa pihamme tuunaamiseen. Kukkia ei ole koskaan liikaa!

Minä kirjaimellisesti törmään Sabrinaan, joka ryntää ulos ovesta juuri, kun olen avaamassa sitä. Horjahdan ja kaadun kipeästi polvilleni. Betoniportaat - auh. Sabrina tuijottaa minua pelästyneenä, käsi lennähtäneenä suulle.

"Ei hätää, olen kunnossa!" sanon noustessani vaivalloisesti ylös. Jalkani ovat saman tien pettää. Onneksi Sabrina ottaa olkapäistäni kiinni.

"Varmasti?" Sabrina katsoo epäluuloisesti polviani. "Mutta joo, Sandra sinun täytyy nähdä tämä!"

En kerkeä kysyä "mikä?", kun jo Sabrina työntää minulle paperin.

"Lue se!" siskoni käskee silmissään innostunut valo, jota en todellakaan ole nähnyt pitkiin aikoihin.

"Ihan kohta, en mä ole edes sisällä, Sab!"

Sabrina väistyy ja huojahtelen sisälle taloomme. Jos vältyn nyt mustelmilta, olen aika ihmeissäni.

Potkittuani kengät jalastani ja istahdettuani kärsimättömän Sabrinan viereen sohvalle katson vihdoin paperia. 

Ensimmäinen ajatus minkä päähäni saan ensimmäisestä lauseesta on: "mitä helvettiä?"

Victoria 

Suuni ei tahdo sulkeutua.

En ikinä eläessäni ole ollut yhtä äimistynyt ja pihalla kaikesta, kuin nyt. Hieron silmiäni moneen kertaan kunnes todella uskon, että kirje jota pitelen varovasti käsissäni on tosiaan totta. Ei pilailukirje, joita olen saanut viimeisenä vuonna (yläkoulu on siitä hyvin stressaavaa aikaa). Eikä edes Nathanielin rakkauskirje. Sitä pitää vielä odotella.

Kirje on aivan erilainen. Vanha pergamentti, jonka reunat ovat pehmeät ja teksti koukeroista - toisin sanoen kaunista. Sanat toisensa perään lipuvat katseeni ohi yhä uudelleen. Äh, siitä tuleekin mieleen viime luistelutunti. Karmea kokemus, jos suoraan sanon. Karmeat nenä pystyssä luistelevat kaunokaiset liukuvat sädehtivän kauniilla luistimillaan yhä uudestaan ohitseni...

Vasta muutama tunti sitten olin tempaissut kirjeen (jonka kuoressa luki ihan selvästi isoilla kirjaimilla VICTORIA) kaikkien niiden mainosten ja laskujen joukosta, joita oli näin ennen koulun alkua aivan liikaa. En ollut juurikaan kiinnostunut tuosta merkillisestä kirjekuoresta, vaan heittänyt sen mitään tuntematta sängylleni. Ja siinä se oli lojunut yksin koko illan. Nyt raaskin tuskin koskea siihen. Niin hauraalta se tuntuu.

Onneksi suuni saa luvan sulkeutua, kun äitini astuu huoneeseen. 

"Mikä kirje se on?" hän kysyy uteliaan kuuloisena.

En keksi mitä sanoisin. Painan kirjeen hennosti rintaani vasten ja etsin oikeita sanoja. 

"Öhm... Yhden kaverin kirje vaan", saan soperretuksi. Näen äitini ilmeestä, että hän ei oikein mahda uskoa minua, joten lisään vielä naurahtaen vaisusti:

"Siis yksi mun kaveri on tosi vanhanaikainen, se käyttää pergamentteja ja kaunokirjoitusta."

"Ahaa, selvä."

Ytimekäs vastaus, josta kuultaa selvästi epäusko. Äidin mielestä nykymaailmassa kaikki nuoret tuijottavat vain puhelintaan, eivätkä jaksa kirjoittaa sanan sanaa käsin. Ja hänelle se taitaa sopia. Minulla ei ole mitään puhelimen käyttörajaa, eikä hän koskaan motkota minulle puhelimestani. Hyvä vain! Minä nimittäin olen ihan koukussa piirtämiseen, ja netti on paras paikka etsiä ideoita.

Lilah

Tosiasiat ovat tärkeitä. Mihinkään muuhun ei ole uskomista. Mutta nyt minusta alkaa tuntua, että maailma ei olekaan pelkkiä tosiasioita...

Tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Unta kenties? Siinä tapauksessa olen tulossa hulluksi. En ikinä voisi nähdä unta tästä. Mielikuvitusta minulla ei ole koskaan oikeastaan ollut, joten tämä on melko mahdotonta. 99 prosentin varmuudella tämä ei ole totta. Ääh... Jäljelle jäävä yksi prosentti kummittelee... Mutta kummituksia ei ole olemassa! Olen siis huoleti!

Minun on vaikea taittaa kirje takaisin kuoreensa ja tunkea koko höskä sitten laatikkoon.

Niin vaikea, että muutaman sekunnin kuluttua avaan laatikon ja otan kirjekuoren käteeni. En voi olla huomaamatta kuinka kalpeat ne ovat. Minä inhoan tätä vitivalkoista ihoani. Siis en rasistimaisella tavalla.

Kirjeen teksti on asiallista, mutta kyllä sitä lukiessa uskaltaa hengittääkin - varmaan koska tyyli ei ole niin vakava, kuin voisi kenties kuvitella.

 

Hei Lilah Barter,

sinut on kutsuttu mukaan Nuorten Aikalaitoksen toimintaan, jossa me nuoret teemme ajastamme elää vielä pitkään nuorina mahdollista. (Ohessa lisätietoja!) Me olemme huomanneet, että sinulla on poikkeuksellisia taitoja, sekä halua olla aikuisuutta vastaan. Joka vuosi valitaan noin 100 nuorta (eli 11-17 -vuotiasta) tähän tehtävään. Toivoisimme kovasti, et tulisit mukaan tekemään tästä ihanan nuoresta elämästämme mahdollista vielä pitkäänkin!

Ohessa on siis lisätietoja sekä ohjeita. Ne tulisi lukea ennen vastauskirjeen lähettämistä, sillä ne ovat erittäin tärkeitä. :)

Erittäin ystävällisin terveisin,

Molly ja Holly, NAL:an johtajat.

Huhhuh. Liikaa asiaa jo yhdessä kirjeessä. Ja lisäksi tietysti tärkeä lisätietopaperi. 

Minua kalvaa epäilys, jota en saa mielestäni edes ottamalla esiin matematiikan kotitehtävät ja rupeamalla ahertamaan niitä. Yleensä ahertaminen ei ole oikea sana, mutta nyt en saa numeron numeroa päästäni irti.

Yksi neljäsosaa jaettuna kahdella viidesosalla... Äh...

Voiko tuo kirje todella muuttaa tulevaisuuteni?