Kyynelten juovittama maa

Heips! Oletteko valmiina lukemaan lyhyen tarinanpätkän? (Eikö ole ilmiselvää että tarinanpätkä on lyhyt...?) No, täältä pesee. Toivon että pidätte, ja toivon myös kovasti ettei tämä pätkä ole kovin iloista luettavaa. :) (Outo toive... Mutta se on totta! :D)

Kyynelten juovittama maa

Kaduilla kävellessäni en näe enää toivoa. 

Edes se ei auta, että kaivautuu syvälle sinooperinpunaiseen sadetakkiin ja yrittää hartaasti muistella, kuinka nauroi yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mikään ei enää auta. Jokaisen sydän repeytyy kahtia, eikä sitä voi korjata kuumaliimalla.

Enkä näe enää vuoria. En puita. En iloa...

Annetaan vain sateen huuhtoa maailma. Annetaan sen huuhtoa maailma kylmällä, vihlovalla vedellään ja tummentaa kadut kyynelillään. Annetaan pienien pilkahduksien himmentyä. Annetaan varjojen kasvaa ja levittäytyä kaikkialle.

Kurkkuani kuristaa. Sitä on jatkunut jo viikkoja, liian pitkiä viikkoja, jotka toisensa perään tummentavat maailmaa. Putiikkien ennen iloisesti toitottavat "open"-kyltit ovat kaikki sammuneet ja vieneet maailmasta viimeisenkin valon. Sähköä ei enää ole. Se on käytetty olemattomiin. Ja nyt vasta ihmiset tajuavat, mitä todella saivat aikaan.

Katseet on suunnattu asvaltiin. Jos joku erehtyykin vilkaisemaan toista, katse käännetään pois mahdollisimman nopeasti. Ei tervehtiä, ei enää. Tätä surullista todellisuutta ei voi vältellä. 

Pieni osa minusta haluaa taas nauraa ja juosta Auringon valaisemilla kaduilla. Kenties syödä suussa sulavaa suklaajäätelöä ja postata hauska kuva Instagramiin. Mutta vain pieni osa. Tiedän syvällä sydämessäni, ettei maailma voi enää muuttua. Kaikki on jo liian pitkällä, kaikki on jo muuttunut. Auringon hennot säteet eivät enää riitä valaisemaan tänne asti. Olemme yksin, kylmässä todellisuudessa. 

Pieni narahdus ovea avatessa ei enää tunnukaan ärsyttävältä. Se on vain pieni ääni maailmankaikkeudessa. Kuka moista edes kuuntelee? Minä, vastaa hento ääni sisälläni. Minä haluan kuulla sen, sen pienen narahduksen, joka oli joskus osa tätä maailmaa.

Yksi silmäys. Ja ovi sulkeutuu. En jaksa tätä maailmaa. Kotiin meneminen tuntuu siltä kuin olisi menossa vankilaan. Raavin poskeani ja tunnen kuinka kyyneleet virtaavat niitä pitkin. Miksi ihmiset eivät tajunneet ajoissa? Miksi?

Juuri nyt eletään rakkauden viimeisiä pisaroita. Kaikki muu on jo mennyttä, mutta anteliaisuus - se on vielä kutakuinkin pysynyt. Me emme sentään matele eteenpäin aivan yksin. Meillä on toisemme. Ja me kunnioitamme toisiamme jotenkin. Toistaiseksi.

Mutta kuka hitto soikoon haluaa kävellä tällä kyynelten juovittamalla maalla?!